OneShot: Miro

Kesä aurinko poltti mun ihoa. Mä korjasin mun aurinkolasien asentoa ja harpoin täysillä eteenpäin.
Pieni hymy ilmestyi mun huulille ja mun oli pakko naurahtaa itsekseni. Olin taas myöhässä. Mira hirttäisi mut
ihan varmasti, mä olin katsokaas lupautunut sen mukaan rannalle etsimään sille kesäheilaa. Mä en ollut koskaan ymmärtänyt
näitä kesäheiloja, sun muita. Miksei ihmiset voineet etsiä itselleen pitkäaikaista 'heilaa'? Mä nousin ratikkaan ja istuin vapaalle
penkille vanhan naisen viereen, joka puhui itsekseen ja hakkasi kävelykeppiään lattiaa vasten. Mä sain purra huulta, etten
mä revennyt nauramaan. "Tuumas, laske se banaani alas!" nainen huusi ja paukautti keppinkä vasten lattiaa. "Tuumas, laske se banaani heti alas!" nainen jatkoi huutamista ja mun pokka petti. Kuljettaja katsoi mua paheksuen kun mä tirskuin päästään vialla
olevalle naiselle. Mun onneksi mä jäisin seuraavalla. Ihmiset mulkoilivat mua ja mä nauroin aina vaan lisää, kun nainen käski Tuumaksen laskea banaanin alas. Juna jarrutti Rautatieaseman eteen ja mä nousin nauraen ulos ratikasta. Kevyt kesä tuuli puhalsi vasten mun kasvoja ja mä kävelin suojatietä pitkin toiselle puolelle katua. Miksei Mita tullut tänne? Olihan Helsingissäkin uimarantoja. Ihan vaan Miran mieliksi mä olin pakottanut itseni Espooseen. Mun katse kiinnittyi isoon tauluun, josta mä bongasin heti A-junan. Mulla oli 10 minuuttia aikaa ennenkuin se lähtisi, joten mä kävelin kaikessa rauhassa perimmäisille junaraiteille. A-junaan nousi muitakin ihmisiä mun lisäksi, joten mä pyrin olla nopea ja etsiä itselleni istumapaikan. Mun katse kiersi junavaunun läpi ja huomasin tyhjän paikan ikkunan vierestä. Jes! Mulla oli onnea! Mä kävelin varovasti penkkien ohi, vaunun perälle ja istuuduin tyhjälle penkille. Mä olin pompata ilmaan, kun mä huomasin mua vastapäätä hahmon. Pojan huulille ilmestyi iso pepsodent hymy ja se naurahti pienesti. Mä korjasin heti hiuksiani ja punastuin kevyesti. "Sori", poika sanoi ja hymyili pahoittelevasti ja mä pudistiin päätäni. "Ei mitään..", mä sanoin nolona ja katsoin pojan harmaita silmiä, jotka tutkivat mua kiinnostuneesti. Pojalla oli päällään shortsit, harmaa kauluspaita, jonka hihat se oli käärinyt ylös ja ihan tavalliset kengät. Pojan ruskeita hiuksia peitti harmaa pipo, jossa luki valkoisella 'BURTON'. Poika oli söpö, tai oikeastaan komea. Mä pyrin pitämään kasvoni peruslukemilla, tarkastellessani poikaa. Juna nytkähti liikkeelle ja mä toivoin junan pysähtyvän, ettei matka menisi niin nopeasti. "Minne sä oot menossa?" poika kysyi ja katsoi mua hymyillen. "Leppävaaraan", mä vastasin ja mun kasvoille nousi pieni hymy. "Entä sä, minne sä oot menossa?" mä kysyin puolestani ja poika naurahti pienesti. "Espoon keskustaan", se raapi kevyesti ohimoaan ja mun sydän oli sulanutta vahaa. Missä hän oli piileskellyt? "Pasila, Böle", ärsyttävä naisääni keskeytti mun haaveet ja mä vilkaisin poikaa, joka tuijotti ulos ikkunasta keskittyneesti. Juna jatkoi matkaansa ja me istuttiin hetki hiljaa. "Missä sä asut?" poika kysyi hetken päästä ja mä nostin katseeni siihen. "Helsingissä", mä vastasin hiljaa ja poika nyökkäsi. "Mä asun Espoossa", se sanoi, ennen kuin mä ehdin edes ajatella kysyväni siltä. Mun kasvoille oli ilmestynyt hämmentynyt ilme ja poika alkoi nauraa. Hetken päästä mäkin aloin nauraa vähän kiusaanutineesti, mutta sekin katosi hetkessä. Poika katsoi mua taas silmiin ja mä olin kuin sulaa vahaa. Mä olisin halunnut tuijottaa niitä silmiä ikuisesti, niin kliseeltä kuin se kuulostaakaan. "Mäkkylä", ärsyttävä naisääni kuulutti ja mulle akoi tulla haikea olo. Pitäisikö mun pyytää numeroa? Ei, mä olin liian ujo sellaiseen. Tottakai mua alkoi harmittaa. Tai enemmän kuin harmittaa, melkein itkettää. "Leppävaara, Alberga", naisääni sanoi ja mä katsoin poikaan, joka katsoi mua ja mun teki pahaa nousta. "Hei hei", mä sanoin hiljaa ja hymyilin pienesti, vaikka pettymys oli käsittämättömän suuri. Poika nosti kätensä ylös ja vilkutti mulle suloinen hymy huulillaan. Tätä mä katuisin koko elämäni. Mä harppasin ulos junasta ja vilkutin Miralle, joka seisoi hymyillen kauempana. "Mä luulin että sä myöhästyisit!" Mira sanoi pilkallisesti ja nauroi. Mä hymähdin ja käännyin katsomaan poikaa vielä luutavasti viimeisen kerran. Poika oli painanut kämmenensä ikkunaan. Mun oli pakko siristää silmiäni. Kämmenessä oli tekstiä. Mä kävelin vähän lähemmäs, vilkaisten poikaa samalla. Sen kasvoilla oli iso hymy. Mun katse kiinnittyi taas sen käteen.

Miro, 0508769541

~

Anteeksi kirjoitusvirheet !

Kaunista <3 ))

ValerieX kirjoitti:

Kesä aurinko poltti mun ihoa. Mä korjasin mun aurinkolasien asentoa ja harpoin täysillä eteenpäin.
Pieni hymy ilmestyi mun huulille ja mun oli pakko naurahtaa itsekseni. Olin taas myöhässä. Mira hirttäisi mut
ihan varmasti, mä olin katsokaas lupautunut sen mukaan rannalle etsimään sille kesäheilaa. Mä en ollut koskaan ymmärtänyt
näitä kesäheiloja, sun muita. Miksei ihmiset voineet etsiä itselleen pitkäaikaista 'heilaa'? Mä nousin ratikkaan ja istuin vapaalle
penkille vanhan naisen viereen, joka puhui itsekseen ja hakkasi kävelykeppiään lattiaa vasten. Mä sain purra huulta, etten
mä revennyt nauramaan. "Tuumas, laske se banaani alas!" nainen huusi ja paukautti keppinkä vasten lattiaa. "Tuumas, laske se banaani heti alas!" nainen jatkoi huutamista ja mun pokka petti. Kuljettaja katsoi mua paheksuen kun mä tirskuin päästään vialla
olevalle naiselle. Mun onneksi mä jäisin seuraavalla. Ihmiset mulkoilivat mua ja mä nauroin aina vaan lisää, kun nainen käski Tuumaksen laskea banaanin alas. Juna jarrutti Rautatieaseman eteen ja mä nousin nauraen ulos ratikasta. Kevyt kesä tuuli puhalsi vasten mun kasvoja ja mä kävelin suojatietä pitkin toiselle puolelle katua. Miksei Mita tullut tänne? Olihan Helsingissäkin uimarantoja. Ihan vaan Miran mieliksi mä olin pakottanut itseni Espooseen. Mun katse kiinnittyi isoon tauluun, josta mä bongasin heti A-junan. Mulla oli 10 minuuttia aikaa ennenkuin se lähtisi, joten mä kävelin kaikessa rauhassa perimmäisille junaraiteille. A-junaan nousi muitakin ihmisiä mun lisäksi, joten mä pyrin olla nopea ja etsiä itselleni istumapaikan. Mun katse kiersi junavaunun läpi ja huomasin tyhjän paikan ikkunan vierestä. Jes! Mulla oli onnea! Mä kävelin varovasti penkkien ohi, vaunun perälle ja istuuduin tyhjälle penkille. Mä olin pompata ilmaan, kun mä huomasin mua vastapäätä hahmon. Pojan huulille ilmestyi iso pepsodent hymy ja se naurahti pienesti. Mä korjasin heti hiuksiani ja punastuin kevyesti. "Sori", poika sanoi ja hymyili pahoittelevasti ja mä pudistiin päätäni. "Ei mitään..", mä sanoin nolona ja katsoin pojan harmaita silmiä, jotka tutkivat mua kiinnostuneesti. Pojalla oli päällään shortsit, harmaa kauluspaita, jonka hihat se oli käärinyt ylös ja ihan tavalliset kengät. Pojan ruskeita hiuksia peitti harmaa pipo, jossa luki valkoisella 'BURTON'. Poika oli söpö, tai oikeastaan komea. Mä pyrin pitämään kasvoni peruslukemilla, tarkastellessani poikaa. Juna nytkähti liikkeelle ja mä toivoin junan pysähtyvän, ettei matka menisi niin nopeasti. "Minne sä oot menossa?" poika kysyi ja katsoi mua hymyillen. "Leppävaaraan", mä vastasin ja mun kasvoille nousi pieni hymy. "Entä sä, minne sä oot menossa?" mä kysyin puolestani ja poika naurahti pienesti. "Espoon keskustaan", se raapi kevyesti ohimoaan ja mun sydän oli sulanutta vahaa. Missä hän oli piileskellyt? "Pasila, Böle", ärsyttävä naisääni keskeytti mun haaveet ja mä vilkaisin poikaa, joka tuijotti ulos ikkunasta keskittyneesti. Juna jatkoi matkaansa ja me istuttiin hetki hiljaa. "Missä sä asut?" poika kysyi hetken päästä ja mä nostin katseeni siihen. "Helsingissä", mä vastasin hiljaa ja poika nyökkäsi. "Mä asun Espoossa", se sanoi, ennen kuin mä ehdin edes ajatella kysyväni siltä. Mun kasvoille oli ilmestynyt hämmentynyt ilme ja poika alkoi nauraa. Hetken päästä mäkin aloin nauraa vähän kiusaanutineesti, mutta sekin katosi hetkessä. Poika katsoi mua taas silmiin ja mä olin kuin sulaa vahaa. Mä olisin halunnut tuijottaa niitä silmiä ikuisesti, niin kliseeltä kuin se kuulostaakaan. "Mäkkylä", ärsyttävä naisääni kuulutti ja mulle akoi tulla haikea olo. Pitäisikö mun pyytää numeroa? Ei, mä olin liian ujo sellaiseen. Tottakai mua alkoi harmittaa. Tai enemmän kuin harmittaa, melkein itkettää. "Leppävaara, Alberga", naisääni sanoi ja mä katsoin poikaan, joka katsoi mua ja mun teki pahaa nousta. "Hei hei", mä sanoin hiljaa ja hymyilin pienesti, vaikka pettymys oli käsittämättömän suuri. Poika nosti kätensä ylös ja vilkutti mulle suloinen hymy huulillaan. Tätä mä katuisin koko elämäni. Mä harppasin ulos junasta ja vilkutin Miralle, joka seisoi hymyillen kauempana. "Mä luulin että sä myöhästyisit!" Mira sanoi pilkallisesti ja nauroi. Mä hymähdin ja käännyin katsomaan poikaa vielä luutavasti viimeisen kerran. Poika oli painanut kämmenensä ikkunaan. Mun oli pakko siristää silmiäni. Kämmenessä oli tekstiä. Mä kävelin vähän lähemmäs, vilkaisten poikaa samalla. Sen kasvoilla oli iso hymy. Mun katse kiinnittyi taas sen käteen.

Miro, 0508769541

~

Anteeksi kirjoitusvirheet !

Ihana! Jos tämä ei olisi oneshotti sanoisin, että jatka ehdottomasti!

Tosi hyvin kirjoitettu, tykkäsin

Sä sait mut hymyilemään tos lopussa! =) Ja bongasin vaan yhen kirjotusvirheen
Hyvin kirjotettu, tykkäsin siit ko käytit puhekieltä kirjakielen sijasta.