Mary's mental hospital [xxx]

/ Sama ongelma..


JACOB~

Kun olen hakannut päätäni seinään jonkin aikaa, alkaa tuntua melko oudolta ja sen jälkeen kaadan itseni selälleni siihen sängylle köllöttelemään. En keksi enää tekemistä, tuijotan vain turtana sitä valkoista kattoa ja ajatukseni lipuvat pois.
Pääni sisällä hiljenee kokonaan ja näen vain valkoisen katon, melko rauhoittava olo hiipii sisälleni, äkkiä minu alkaa kuitenkin epäilyttää ja ponkaisen istumaan ruskeat hiukset sekoittuen vielä pahemmin takkuun.
Tämä rauhallinen olo ei voi olla normaalia, jotakin on pakko tapahtua. Ei tällaista rauhaa voi vain yhtkäkkiä tulla, joku varmasti juonii jotakin. Näin minä pohdiskelen suu mutrussa ja päätä huimaten äkillisestä noususta.

Sienna oli purrut poskensa sisäpintaa jokusen tovin tuijottaessaan aneemisen valkoista kattoa, ja pian tuon suussa alkoikin maistua veri. Ei mikään maailman paras makuelämys, ei todellakaan. Se kuitenkin sivuutettiin melkoisen nopeasti, kun katse suunnattiin oveen, tarkemmin sanottuna sen kahvaan. Muuta ei odotettukaan niin paljoa kuin sitä, että kahva painuisi alaspäin ja huoneeseen astelisi joku valkotakkinen päästämään neidin sieltä välillä jonnekin muualle. Paras paikka tietysti olisi ulkomaailma, mutta se nyt tosin pysytteli vain haavekuvana - ainakin toistaiseksi. Oma mielipide tietenkin oli se, että oltiin aivan terveitä, mitään sairaita ikinä nähtykään. Muut eivät vain uskoneet sitä ja usein mietittiinkin että kaikki muut niitä sairaita olivat, hmh.
Ajatustuokionsa jälkeen nainen nousi sängyltään jokseenkin verkkaisesti ja suuntasi sitten ainoalle ulospääsylle joka huoneessa sijaitsi. Käsi painettiin ovenkahvalle ja sitä alettiin ränkkäämään hitaasti edestakaisin, ylös ja alas. Kyllähän Enny tajusi sen olevan aivan turhaa kun kerran ovi oli lukossa, mutta ei tuolta oikein muutakaan voinut odottaa kun tylsyys sattui olemaan aivan huipussaan. Suurin osa hoitajista tuskin edes osasi samaistua potilaisiin tai heidän tilanteisiinsa. Kahvihuoneessa vaan rupateltiin ja mussutettiin pullaa, pääasia oli se että palkka juoksi. Eipä siihen oikein mitenkään itse voitu vaikuttaa, joten ihan turha miettimisen aihe sekin. Sai vaan turhaan pahalle päälle, ja se nyt oli viimeisin asia mitä neiti halusi heti aamusta olla.

Noel raaputtaa kynsillään maalipintaa seinässä. Maali on uutta, joten sen raaputtaminen on melkeimpä mahdottomuus, mutta hänellähän on aikaa enemmän kuin tarpeeksi, joten yksinäisinä öinä hän on saanut sentti kertaa sentti kuopan aikaiseksi. Joihinkin hänen sormistaan on laitettu laastarit, koska kynnet ovat niin pahasti lohjenneet ja alkaneet vuotaa verta. Ehkä hoitajat myös luulee ettei hän pysty raaputtamaan jos hänellä on laastarit sormessa, mutta ei Noel niin tyhmä ole, joten hän hyvin viisaana on ottanut laastarit pois sormistaan ja piilottanut ne patjan alle. Ehkä hänessä on vähän masokistisuutta, kun hän jatkaa urakkaansa, vaikka sormet ovat ihan kipeät. Mitä hän edes saavuttaa koko hommalla? Ehkä hän kuvittelee että joskus saisi kaivettua pakoreitin ulos? Siinä kestäisi pidempään kuin hänen elinikä ja loppujenlopuksi hän joutuisi viereiseen huoneeseen.

/ Yep, roolinpa nyt minä -muodossa kun oon vähän kyllästynyt hän -muodossa roolimiseen :3

✖ OWEN [Hoitaja] ✖

Vilkaisen rannekellonia. Muutaman minuutin yli yhdeksän joten nyt olisi ihan sopiva aika lähteä kierrokselle päästelemään hull.. siis potilaita ulos huoneistaan. Hymähdän pienesti ja astun valkoisesta ovesta sisään käytävälle jossa lukuisia huoneiden ovia oli. Äänieristettyjä ne eivät ihan olleet vaikka huonostihan huudot kuultiin. Hieraisen niskaani nopeasti ja menen ensimmäiselle ovelle. Vilkaisen ovessa olevaa nimipalkkia - Siennan huone ilmeisesti. Aukaisen oven ja huomaan että tämä seisoskelee jo oven edessä. Hymyilen tälle. Oli varmaan jo ränkännyt ovenkahvaa. "Sienna. Nyt olisi sen jaloittelun aika. Päästän tänään kaikki ulos huoneistaan" Sanon tuolle ja päästän ulos jolloin jatkan muille oville.

✖ LUCY [Potilas] ✖

"HALUUN ULOS!" huudan täysillä kattoa kohti. Mitä järkeä ihmisiä on pitää pienessä huoneessa vangittuna eikä päästetä edes ulos? Voi hitto kun haluisin heittää kaikki hoitajat kalliolta alas - tietysti jos tollasta sanoisin niin joutuisin taas sille psykiatrille joka on aina tyyliin 'Kerros Lucy, miltä sinusta tänään tuntuu'. Huokaisen hiljaa ja nostan jalkani ylös sängylleni jolloin käärin käteni niiden ympärille ja painan pääni polviini. Pari kyyneltä valuu silmistäni mutta pakotan itseni lopettamaan. Minulla mitään ongelmia ole. Ihan normaali mielestäni olen mutta ilmeisesti niillä niinsanotuilla 'kavereilla' on jotain mua vastaan. Nostan pääni ylös ja puraisen alahuulestani hellästi. Pääni kääntyy salamana oven suuntaan kun luulen kuulevani jostain ulkopuolelta askelia. No vihdoin ja viimein ne tulee päästämään mut ulos tästä rotankolosta.

Aiden makaa selällään selliksi kutsumansa huoneen lattialla. Luisen miehen ruumis muistutti raatoa, eikä muita elonmerkkejä näkynyt paitsi tiheään tahtiin nouseva ja laskeva rintakehä. Joku lakanan tapainen rätti oli kietoutunut Aidenin ympärille ja tuo kovasti muistutti hämähäkin verkkoon kiinnijäänyttä hyönteisraukkaa. Aidenin vielä hetki sitten kiinni olleet silmät rävähtävät auki ulkopuolelta kuuluvien äänien takia. Mustahiuksisen pää käännähtää pari kertaa sivulta toiselle ennen kuin aletaankin jo raivokkaasti repimään tuota riepua ympäriltä. Kynsillä ja hampailla revitään lakanasta riekaleita kuin raivopäinen koira. Vapauduttuaan lakanansa loukusta Aiden hinaa itsensä lattiaa pitkin seinään kiinni ja hivuttautuu jollakin hyvin oudolla tavalla istumaan. Lattialla lojuvaa kankaanpalojen joukkiota tuijotetaan kummastellan. "Minäkö tuon tein?", mies mumisee itselleen käännellen sitten päätään sivulta toiselle.

JACOB~

Vaikka päässä tuntuu edelleen oudolta, nousen ylös pikaisesti kun kuulen ulkoa ääniä. Tulivatko he nyt jo päästämään meitä?Kyyristyn hieman ja tuojotan ovenkahvaa tiukasti, siirtämättä katsettanii ja räpäyttämättä silmiäni. Lopulta minun on tosin sekin pakko tehdä, mutten silti rentoudu yhtään -suoristan vain selkäni.
Käyn potkaisemassa ovea sen merkkinä että haluan todella pikaisesti ulos tästä ahtaan valkoisesta loukosta, vankilasta. Jalkaani kuitenkin sattuu tuo potkaiseminen.
"Ai *****!" karjaisen ja kyyristyn lattialle seinään nojaten, ihmeen satanistit kun tekevät ovistakin noin lujia. Hakkaan päätäni hitaasti seinään, tai siis takaraivoani, ja suljen silmäni.

Pari askelta siirryttiin taaksepäin hieman hätkähtäen, kun vihdoin ja viimein ovi avautui. Se nyt sattui olemaan aivan vaistomainen reaktio, vaikka se oltiin tiedetty että ovi avautuisi pian. Sienna katseli hetken aikaa toisen naamataulua jolle oli luotu jonkinnäköinen hymy, kunnes sitten käänsi katseensa lattiaan. "No vau, että ihan jo nyt päästään ulos näistä huoneista", mumistiin Owenin perään hiljaa, kuitenkin sellaisella äänellä että hän kuuli sen. Mm, tarkoituksellistahan se oli. Hetken ovella seistyään nainen katsahti molempiin suuntiin ja sulki sitten oven perässään. Eihän tuo ketään kutsumattomia vieraita huoneeseensa halunnut. Ripeät askeleet suunnattiin pian vastakkaiseen suuntaan mistä äskeinen hoitaja oli tullut. Edelleen ympärilleen katsellessaan neiti tajusi, että hoitajia oli liikkeellä ihmeen vähän, tosin se mitä luultavimmin johtui siitä, että kello oli vasta jonkin verran yli yhdeksän. Vain yksi hoitaja käveli Ennyä vastaan, vieläpä hyvin pelokkaan oloinen sellainen. Varmaan luuli että nainen oli aikeissa kuristaa hänet, kun kerran ketään muita ei ollut siinä lähettyvillä. Tuolle tyydyttiin vain naurahtamaan hieman säälivästi - ei oikein ymmärretty miksi oli hankkinut sellaisen työn jossa ei selvästikään viihtynyt. Pian aulaan saavuttiin ja siinä seisottiin hetki aivan yksin. Nähtävästi Sienna oli siis ensimmäinen joka oli päästetty huoneestaan ulos. Matkaa peremmälle aulaan jatkettiin ja hetken päästä jo pysähdyttiinkin nojaamaan läheiseen seinään. Tietysti istuakin olisi voitu, mutta omassa kopissa oli sen verran kauan istuskeltu että se ei oikein kuulostanut miellyttävältä vaihtoehdolta. Mustahiuksinen päätyi nyt vain seuraamaan lähellä hyörivää hoitajaa. Muutakaan tekemistä ei edelleenkään ollut ja olihan se nyt jokseenkin huvittavaa katsottavaa, kun toinen oli luultavasti hukannut avaimensa tai jotain vastaavaa ja yritti etsiä niitä aivan paniikissa.

✖ OWEN [Hoitaja] ✖

Avaan vain kaikki loputkin ovet, kun jaloittelun aikahan se nyt on ja vasta illalla porukka pääsee takaisin huoneisiinsa ja ehkä aikaisemminkin jos ei osata rauhoittua. Lääkkeetkin annettaisiin päivemmällä. Ilmeisesti kukaan potilas ei ollut itselleen paljon mitään tehnyt. Huomaan vielä että unohdin pari ovea avata. Jacobin ja.. Lucyn huoneet vielä. Hm. Aukaisen Jacobin oven ja huomaan tämän lattialla, nojaten seinään ja hakaten päätään siihen. "Jaloittelun aika" Sanon ja katson tätä mietteliäästi. Toisen pitäisi varmaan hieman rauhoittua. Jatkan kuitenkin matkaani Lucyn ovelle ja päästän tämänkin ulos huoneestaan.

✖ LUCY [Potilas] ✖

Huomaan kuinka ovi aukeaa. Suunnilleen pongahdan ylös sängyltäni ja syöksyn ovea kohti. Jostain syystä halaan tuota hoitajaa syöksyttyäni ovelle - uusihan tuo varmaan on mutta ihan sama. Suu halaamiselle oli varmaan se että olin niin iloinen päästessäni vihdoin pois tästä huoneesta. Tykkään enemmän isoista avarista tiloista jossa voi hengittää kunnolla. Olihan tuolla huoneessa tuuletusaukko mutta silti. Huomaan miehen hämmentyneen ilmeen kun irrottaudun tästä. Virnistän kiusaantuneena ja tämä jatkaa sitten matkaansa pois päin. Ilmeisesti sinne mistä saapuikin. Astun ulos huoneesta ja suljen oven perässäni. Lähden huultani hellästi puraisten seuraamaan Owenia ja vilkuilen ympärilleni. Ilmeisesti olin viimeinen joka pääsi ulos huoneestaan.

JACOB~

Nousen välittömästi ylös ja kävelen ovelleni vilkaisten hoitajan perään. Lähden huoneestani ulos ja suljen oven perässäni. Kävelen käytävää pitkin oleskelutilaan, sinne sen takia että muitakin siellä kuuluisi olevan. Mulkoilen muita epäluuloisesti ja seison jossakin päin huonetta.
Melko nurkassa, ruskeat hiukset silmilläni. Katselen ympärilleni koko ajan ja puren alahuultani.

Vaistomaisesti Aiden kääntää katseensa ovelle, juuri ennen kuin tuo kahva vääntyy alas ja ovi avataan. Lasittuneella silmäparilla tutkitaan hetki tuota mystistä oviaukkoa, aivan kuin ennen ei oltaisi ulos päästy. Mies ponnistaa jaloillaan itsensä ylös, selkä seinää pitkin liukuen. Aiden alkaa ottamaan hitaita, hyvin harkittuja askelia kohti ovea. Ovelle päästyään työnnetään musta hiuspehko oviaukon ulkopuolelle ja sitä seuraa myös loppu ruumis. Aiden huitasee kädellään hiuksensa pois silmiltään, kohentaa ryhtiään ja hengähtää syvään. Mies lähtee hieman laahaavin askelin kohti oleskelutijoa, katse seinillä haapuillen.

Pieni tuhahdus pääsi naisen suusta kun tuon tähtäimessä ollut hoitaja löysikin etsimänsä, pyh. Siinä meni taas senkin jutun mahtavuus. Onneksi kuitenkin huomattiin, että muutakin väkeä alkoi vihdoin lappaamaan huoneistaan ulos. Nyt vain mietittiin viitsisikö kenellekään mennä juttelemaan. Loppujen lopuksi Sienna kuitenkin päätyi jatkamaan muiden seuraamista sivusta ainakin vielä jonkin aikaa. Läheisellä pienellä pöydällä ollut kaukosäädin löysi pian paikkansa naisen käsistä, ja kanavia alettiinkin selailemaan tiuhaan tahtiin. Eipä tietystikään televisiosta tullut mitään järkevää vielä tähän aikaan, vaan jotain ihmechatteja ja ostosteeveetä. Lastenohjelmatkin olivat jo loppuneet, harmin paikka. Olisi edes niille saanut nauraa, mutta ei kun ei.
Seinää pitkin valahdettiin nopeasti kyykkyyn ja huokauksen saattelemana kaukosäädin viskottiin hieman kauemmas lattialle niin, että takakansi ja mitä luultavemmin patteritkin irtosivat. No kyllähän jollakulla hoitajalla oli aikaa korjata ne siitä parempaan talteen. Niin ainakin oletettiin. Enny pyllähti takamukselleen edelleen kuitenkin pitäen jalat tiiviisti koukussa, myöskin pian pää nojattiin jalkoihin. Siinä sitten tajuttiin nälänkin jo tekevän tuloaan, olipa mahtavaa. Kai sitä jossain vaiheessa aamupalaakin saisi, kunhan nyt vain kärsivällisyys riittäisi niin kauan.

✖ OWEN [Hoitaja] ✖

Astelen kohti potilaiden oleskeluhuonetta. Nyt kun porukka on alkanut sinne päin menemään niin pitäisi mennä vahtimaan että osaavat olla kunnolla. Onneksi nyt viime päivinä mitään kamalaa sekoilua ei näiden keskuudessa ole sattunut mutta ei sitä koskaan tiedä mitä ne seuraavaksi tekee. Hm. Hymähdän itsekseni. Vilkaisen taakseni ja huomaan muutaman potilaan tulevan siellä perässä kohti oleskeluhuonetta jonne minäkin suuntaan. Astun sitten edessäpäin olevasta ovesta sisään ja menen nojailemaan johonkin seinustalle ympäristöäni tarkkaillen. Hoitajia on kyllä ihmeen vähän paikalla. Mutta kai se johtuu kun nyt on vielä aikanen aamu ja joillakin työvuoro on yhdeksältä ja joillakin kymmeneltä. Ja osa joutuu tänäänkin yövuoroon koska eihän potilaita voi yöksikään yksin jättää tänne joten pitää olla jonkun selväjärkisemmän vahtimassa.

✖ LUCY [Potilas] ✖

Vilkuilen ympärilleni epäluuloisena. Tuntuu vain jotenkin että joku stalkkaisi mutten kyllä näe ketään joka tuijottaisi. Muut potilaat vaan suuntaa tonne oleskelutilaan. Hm. Mitäköhän niidenkin päässä mahtaa liikkua? Ei sitä koskaan tiedä. Pudistan päätäni ja astun ovesta sisään. Huomaan vain yhden hoitajan nojailemassa seinään. Kauhee stalkkeri. Puraisen alahuulestani ja hieraisen kättäni nopeasti jonka jälkeen vain menen jonnekkin. Huomaan Ennyn siinä lattialla istuskelemassa. Jospa tosta saisi juttuseuraa kun ei parempaakaan tekemistä ollut. Apaattinen ilme mulla vain on nyt mutta tuskin toi sen vuoksi alkaa hämmentymään. Ei mun kai pitäisi edes olla tässä laitoksessa - porukka vaan haluaa musta eroon. Haukotus karkaa suustani. Ei tollasta asiaa kumminkaan jaksa enää vatvoa. Apaattinen ilmeeni alkaa jo haihtua ja muuttuu jonkun hymyn tapaiseksi saapuessani Siennan luokse. "Moi" sanon tuolle ja yhtäkkiä vatsassani tuntuu olevan perhosia. Hitto kun sekin varmaan johtuu siitä kun en paljoa ole jutellut näille tyypeille täällä laitoksessa. Mun erakoitumisen pitäis loppua ja yrittää tehä jotain hyödyllistä.

JACOB~

Katselen kun oleskelutilaan saapuu aina lisää ihmisiä, milloinkas nuokin loppuvat. Yksi hoitajista nojailee seinään eikä ole ilmeisesti huomannut yhden potilaan heittämää kaukosäädintä.
Nimeä en muista, enkä kyllä tiedäkkään kun en halua. Katselen edelleen muita hieman etäinen ilme kasvoillani, ruskeat hiukset silmilläni ja lopulta päätän istahtaa jonnekin. Ei tällaista pitkää seisomista jaksa, ainakaan minun jaloillani joten siirrän laihan varteni sohvan luokse ja istahdan siihen röhnöttämään. Haukotus karkaa suustani ja katselen edelleen melko epäluuloisesti ympärilleni, jostain syystä kun en tunne tätä porukkaa en myöskään luota heihin.
Tai edes oikeastaan halua jutella. Haluan vain eristäytyä omaan pieneen kuplaani ja majailla siellä. Vaikka ei ehkä yhdestä... Todella luotettavasta kaverista varmaan haittakaan olisi.

Kuultuaan jonkun toisen äänen Sienna nosti päänsä polvistaan ja kääntyi sitten puheen
suuntaan - kas vain, Lucyhan se siinä. "No moikka", vastattiin samalla luoden jonkinnäköinen
hymy kasvoille. Toista katsottiin hetken aikaa, kunnes katse siirrettiin vaeltelemaan
vastapäisille seinille. Hmm, jollain tavalla outo tilanne. Pää jotenkin löi tyhjää vaikka yleensä
nainen itse oli aloittamassa jotain puheenaiheita. Luultavasti pään tyhjyys johtui siitä,
että oli miltei vierähtänyt kokonainen päivä kun tämä itse viimeksi oli puhunut jonkun
kanssa. Tietysti hoitajien kanssa oli pari sanaa vaihdettu, mutta eihän sitä nyt oikein kunnon keskusteluksi voinutkaan sanoa. No jaa, oltiinhan sitä pidempiäkin aikoja oltu puhumatta, mutta kyllä se yksi päiväkin jo melkoisen pitkältä ajalta osasi tuntua.
"Mitäs sinä?" Enny päätyi kuitenkin kysymään hetkisen kuluttua, samalla tietysti
katse kääntyi takaisin naiseen. Ei siihen hätään oikein heti muutakaan keksitty, joten se sai kelvata. Kyllä juttu aina jonkun tovin jälkeen alkoi luistamaan hieman paremmin, ainakin useimmiten. Pian pienehkö hymykin ilmestyi takaisin neidin naamataululle, olihan se aina kiva saada juttuseuraa.

✖ LUCY [Potilas] ✖

Kuulen Siennan moikkaavan takaisin ja tämä kääntää katseensa poispäin pitäen hetkellisen tauon ennenkuin sanoo muuta. Puraisen alahuulestani hellästi ja alkaa jotenkin ahdistamaan. Havahdun pian ajatuksistani kun kuulen naisen kysymyksen siitä että mitä mulle kuuluu. Ahdistukseni laskaa hieman ja istahdan tämän viereen lattialle risti-istuntaan. Sipaisen hiustani ja avaan suuni sanoakseni jotain. "Ihan hyvää mulle kai kuuluu. Vähän vain ahdistaa. En tiedä miksi" Sanon ja tarkastelen samalla toisen kasvoja. Hm. Ei minulla kyllä mitään luotettavaa kaveria täällä ollut ja lähinnä omissa oloissani yleensä oleskelen mutta ei sitä koko ajan yksin halua olla. Siinähän masentuu helposti. Ei kai edes yhdestä kaverista mitään haittaa ollut. Josko Ennystä saisi jonkun juttukaverin ettei yksin tarvitsisi olla. Väännän kasvoilleni taas jonkinlaisen hymyn ja katson taas vieressäni olevaa Siennaa. "Noh, entäs sinä?" kysyn tuolta.

Kuultuaan toisen vastauksen Sienna tyytyi nyökkäämään pari kertaa. Olihan se odotettavissa että Lucy kysyisi pian tältä mitä hänelle itselle kuului. Vastausta mietittiin hetki ja pari kertaa siinä taidettiin naurahtaakin, niin tyhmiä vastausvaihtoehtoja tuli mieleen. "Ihan hyvää tässä, kai", mustahiuksinen päätti sanoa loppujen lopuksi ja viimeisen sanan muuta lausahdusta hiljaisemmin. Tuskin ikinä mitään superloistavaa kuuluikaan jos sattui mielisairaalassa olemaan, se kun ei mikään täydellisin paikka ollut. "Vähän parempaa nyt kun pääsi tuolta kopistaan edes ulos", Enny totesi miltei samantien naurahduksen kera samalla kun piirteli sormellaan jotain kuvioita polveensa. Joku ihmeellinen pinttynyt tapa sekin. "Mä niin kaipaisin ihan normaalia elämää tän paikan ulkopuolella", huokaistiin hetken päästä epätoivoisen kuuloisena, se kun ei oikeastaan mahdollista ollut. Toki karkaaminenkin oli käynyt mielessä monen monta kertaa, mutta turvajärjestelmien takia se jäisi pelkäksi säälittäväksi yritykseksi, hah. Sienna kallisti päätään hieman odottaessaan toisen vastausta ja huokaisi pian uudestaan kun alkoi ajattelemaan asiaa vielä tarkemmin. Miksi ihmeessä Ennyn piti itse ottaa koko asia esille, se kun oli ilmiselvää että tuskin kukaan siellä aivan vapaaehtoisesti oli.

// Mun ymmärtääkseni hoitaja päästi kaikki potilaat ulos huoneistaan?

// Niin :3 Toi mun hoitaja tyyppi päästi kaikki ulos huoneistaan.

//Oho :-----------D

Noel huomaa oven avautuvan ja hän nousee istumaan sängylleen. Vihdoin ja viimein hän pääsee tästä aneemisen värisestä huoneesta pois, vaikka muutkin huoneet ovat yhtä aneemisen näköisiä, mutta ne eivät sentään ole näin pieniä. Hän laittaa vanhat laastarit takaisin sormiinsa ja kävelee huoneestaan ulos tutkaillen käytäviä. Muutamia potilaita harhailee siellä sun täällä, mutta yhtään hoitajaa ei näy missään. Noel mutristaa suutaan ja kävelee lähimpään vessaan pesemään käsiään. Hän ottaa laastarit pois sormistaan ja laittaa ne lavuaarin reunoille pesun ajaksi, kunnes hän laittaa ne takaisin sormiinsa. Laastarien tarrauspinta on jo likaantunut niin pahasti, ettei laastarit meinaa pysyä hänen sormissaan, mutta kai ne vielä vähän aikaa kestää. Noel kävelee ulos vessasta ja suuntaa nokkansa kohti oleskeluhuonetta. Kohta on aamupala, hän ajattelee katsellessaan ohimennen kelloa, kunnes onkin jo oleskeluhuoneessa. Siellä on enemmän porukkaa kuin käytävillä, mikä on oletettavissa.

Alice katsahtaa jokseenkin huvittuneena hänet ulos päästävään hoitajaan. "Oli jo aikakin", hän naureskelee ja katsoo vielä kerran valkoista seinää, kuin hyvästelläkseen tämän. Alice haukottelee ja vetäisee syvään henkeä oven ulkopuolella, kuin ilma olisi siellä paljon raikkaampaa. Nainen vilkuilee ympärilleen, etsien katseellaan epätoivoisesti muita. Olisiko hänet voitu sulkea uuteen paikkaan yksin? Alice yrittää turhaan tyynnytellä itseään, hermoromahdus oli jo tuloillaan.

// Tää ei oo ilmottanu mulle viesteistä. Taidanpa erota. Sori. >w<

// miullakin tais vähän venähtää ennenko nyt pääsin tänne.... en taida enää kirjottaa, en keksi mitään sefoisjgfoihsr. anteeksi. ;__;;;

// Ahdistaa jotenkin D:

//Tää on vähän kuollut 8---(