OS: Lähtösi jälkeen

Katson hiljaa edessäni lepattavia kynttilöitä, joiden liekki tuntuu hiljalleen hiipuvan uneen. Ajattelen ensin sen hiipumisen johtuvan aukinaisesta ikkunasta tulevan pakkasviiman takia, mutta pelko siitä, että sinä toden totta sammuttaisit liekin vain näyttääkseen miten paljon minua vihaat, elää sisimmässäni. Nielaisen nopeasti ja lasken katseeni sitten täysin maan tasalle. Kuolemastasi on nyt kulunut vuosi, ja sen kunniaksi sytytin jälleen kerran kuusi kynttilää. Se oli lempinumerosi, ehkä vain sen takia, että tiesit sen merkkaavan pahaa. Huokaisen raskaasti ja alan taas muistelemaan tapaamistamme. Teen niin joka ikinen päivä, vaikken sen kummempaa syytä siihen löydäkään. Ehkä se on vain minun tapani.

Istuin puiston penkillä, mustaharmaa -raidallinen pipo silmille valuneina ja posket kuin vesiputoukset kyynelten peittäminä. Tuijotin maata ja toivoin että se pian altani pettäisi, ja vajoaisin syvälle helvettiin, enkä koskaan sieltä enää pääsisi pois. Vaikka kuka edes pääsisikään? Pitelin molemmilla käsilläni kiinni polvistani jotka olin nostanut penkille halattaviksi - se on tapani paikassa kuin paikassakin. Ne ujot tytön kasvoni olivat täysin piilossa ihmisiltä, enkä halunnut niitä kenellekään edes näyttää. Pelkäsin jotakin sellaista, mistä en edes itse tiennyt mitään. Nyyhkäisin hiljaa ja kuulin hetken viiveellä äänen edestä päin. "Oletko kunnossa?" ääni kysyi, ja sitten kuului hiekanpurujen rapinaa vierelleni. Se olit sinä. Istuuduit lähes kiinni minuun ja vedit kainaloosi, samalla kun nostit pipoa silmieni päältä pois. Halusit nähdä kasvoni. Vastasin voivani hyvin, vaikka se ei ollut totta. En tiedä miksi, mutta pelkäsin yhä edelleen jotain täysin tuntematonta asiaa. Vedin nopeasti pääni alas ja pysyttelin hiljaa kuin hiiri. En halunnut herättää huomiota, vaikka sitä väkisinkin syntyi kun tulit vierelleni ja vedit kainaloosi lohduttavasti. "Näytät siltä, kuin jotain olisi tapahtunut. Mitä?" kysyit ja hymyilit rauhoittavasti. Halusit toden totta olla avuksi, jutella ja käydä vaikka kahvilla jos oloni ei muuten helpottaisi. Mutta minä en osannut puhua.

Sipaisin vaaleahkoja hiuksia pois silmiltäni ja uppouduin täysin ajatuksiini. Kuka olit? Sitä en tiennyt vielä ollenkaan. Nousit ylös ja pysähdyit eteeni kättäsi ojentaen. Halusit mennä kävelemään, joten niin minäkin. Hymynkaare alkoi vihdoin ja viimein nousta kasvoilleni, mutten sanonut enää mitään. Lähdimme käsi kädessä kulkemaan kohti rantaa, ja esittäydyimme toisillemme. Nimesi oli Teresa. Se oli kaunis nimi, ja on yhä edelleen. Ihailin aina sitä miten hyvin suhtauduit jokaiseen asiaan, vaikka valittaisin jokaisesta asiasta. Ymmärsit aina ongelmani ja halasit minua jos sitä tarvitsin. Tiesit hyvin, etten koskaan halaisi menettää sinua, mutta lähdit kumminkin. Sanoit, että minun olisi helpompi elää ilman tällaista taakkaa. Se oli totta - sinulla ei ollut rahaa ja jouduin auttamaan laskujen maksamisessa isäni rahoilla. Mutta se ei koskaan muuttanut sitä, miten paljon sinua rakastin. Se, että rakastin sinua, oli aitoa. En tiedä mitään muuta yhtä vakavasti otetettavaa asiaa, kuin rakkaus.

Kävelimme aina käsi kädessä. Pelkäsin, että jotkut ryhtyisivät haukkumaan, mutta tiesin silti että puolustaisit minua. Olit kaunein tapaamani tyttö, ja siinä samassa myös rohkein. Autoit ystävää hädässä, auoit päätäsi puolestani vaikka itse presidentille etkä välittänyt toisten mielipiteistä. Olit sellainen, mistä olin aina unelmoinut, ja mistä unelmoin yhä edelleen. Olin silloin ikionnellinen. Mutta mitä olen nyt? Istun huoneessani ja tuijotan kuutta kynttilää jalkojeni edessä. Toivon, ettet päättäisi sammuttaa kynttilöitä ja mennä ikuisiksi ajoiksi pois sydämestäni. Sitä en todellakaan halua. Silloin tällöin vilkaisen kuvaasi lipaston päällä. Silmillesi on valunut mustat hiuksesi ja huulessa oleva huulikoru valaisee kamerasta tullutta salamaa. Kasvonpiirteitäsi voi sanoa täydellisiksi, mutta tiedän ettei mikään voi olla täydellistä. Muutakuin ehkä virheet. Virheet tekevät ihmisen täydelliseksi. Sinussa vaan ei ollut virheitä. Eikä tule koskaan olemaankaan.