Roolipelinäytteeni. Jilli.

Charpista larppiin, kaikki tulleet tutuiksi melkein kymmenen vuoden aikana ja kaikkia rakastan. Charp ja foorumirope, kuitenkin kaikkein rakkaimpia. Oma genre on ehdottomasti kauhu fantasia, muukin kyllä menee, mutta kauhu ja fantasia, ehdottomia suosikki lapsia.

Tässä on vuoroja joistain pelaamistani peleistä. Ehkä tosi toimiin tarkoitetut tekstit toimivat parhaiten näytteenä:

Yö. Mikä kaunis asia se olikaan. Hänen suosikkinsa. Yö peitti pimeydellään kaiken sen mitä ei halunnut nähdä. Se suojeli ja se antoi avuja piiloutumiseen. Kaiken sen mitä hän kaipasi. Hän suki huomaamattaan jälleen hiuksia pois kasvoiltaan virnuillen hiljaa itsekseen Yölle. Yö oli hänen salainen rakastajansa ja intohimonsa. Hän kaipasi sitä ja halusi sitä. Voi kuin aina olisi vain yö. Jos hän löytäisi paikan missä olisi aina yö, hän olisi kotonaan. Naurahdus. Taas hän oli upputunut haaveilemaan, vaikka hänen kaltaisensa olennon olisi ollut hyvä olla alati valppaana. Oli olemassa olentoja, jotka eivät juurikaan välittäneet hänen kaltaisistaan ja halusivat jopa hänenkaltaisensa hengiltä. Pyyhittyä pois kokonaan maailman kartalta. Se olisi sääli. He olivat kuitenkin harvenemassa. Lähestulkoon kaikki suuret oli pyyhitty pois maaimankartalta. Joitain Vanhoista oli kuitenkin jäljellä, kuten esimerkiksi ihana Jennillyef. Jos hän joskus eksyisi tämän kotikonnuille, hän menisi tervehtimään. Nyt kuitenkaan hänellä ei ollut aikaa.

***

Larten käännähti astelemaan syvemmälle metsään. Se mitä hän tekisi seuraavaksi, ei sopisi kaikille katseltavaksi. Kaikkein vähiten sille, joka sattui häntä nyt katselemaan. Hän oli lähtenyt saalistamaan ja saalistaa hän aikoikin. Larten haistoi veren. Tuoreen veren. Se ei ollut vielä vuotanut, mutta jossain lähellä oli eläin, joka päätyisi pian hänen illallisekseen. Tehdäkseen taistosta tasavertaisen hän oli päättänyt ottaa tosimuotonsa. Tuo muodonmuutos oli tuskaisen näköinen, mutta Lartenista sellainen tuska lähenteli jo nautintoa. Hän nautti muodonmuutoksestaan, jossa hänen kehonsa muotoutui suuren petoeläimen hahmoon. Päästyään syvemmälle metsään tämä lausui yhden sanan kielellä, jota harva tunsi ja saman tien alkoi tapahtua. Hänen kehonsa muotoutui uudelleen. Luut kasvoivat ja muotoutuivat, nahan antaessa periksi, mutta ei kuitenkaan repeytyen, vaan venyen. Iho alkoi kasvattaa sysimustaa turkkia. Korvat kasvoivat, kallo muotoutui uudelleen, samalla kun suu päästi vaikeroivan tuskan huudon, joka muuttui eläimelliseksi, vertahyytäväksi ulvonnaksi. Pian, nuoren ja komean miehen paikalla seisoi sysimusta, suuri kokoinen susi, punaiset silmät kiiluen yössä.

***

Oli kesä ja se oli kuumin kesä pitkiin aikoihin. Aurinko porotti kuumana pilveettömältä taivaalta. Se poltti ja korvensi, mikä oli varsin ikävää, varsinkin jos oli matkannut pitkän matkaa, ilman kunnollisia vesi tai ruokatarpeita. Zynx oli matkannut päiviä, hän ei tiennyt kuinka monia päiviä, aika oli hämärtynyt menetyksen tuskan ja ruumiin rappeutumisen myötä. Zynx ei juuri nyt tiennyt mihin hän oli menossa, tai mitä halusi, tai oikeastaan yhtään mitään. Aurinko oli polttanut hänen ihonsa aivan punaiseksi ja siitä irtosi jo hiukan palanutta ihoa. Nyt auringon korvennus ei tuntunut kovin pahalta, kun saattoi kävellä vuoren juurella, metsässä kasvavien puiden suojassa. Se helpotti oloa hiukkasen.
Zynx saapui sattumalta joen rannalle. Ehkä nyt olisi hyvä hetki juoda, Zynx ajatteli sumeasti. Hän laskeutui joesta nousevalle isolle, laakealle kivelle ja kurottautui juomaan. Hän joi pitkään ja hartaasti. Vesi virvoitti, niin kuivanutta kurkkua, kuin sumenneita ajatuksia. Juotuaan Zynx asteli puun juurelle ja käpertyi siihen makaamaan. Hän toivoi, ettei joutuisi villipetojen ruuaksi, jos nukahtaisi. Oli hänellä sentään hiukan itsesuojeluvaistoa jäljellä, vaikkakin vain alitajunnassa. Siihen hän sitten tosiaan nukahti voipuneena.

***

Puoliksi susi, puoliksi lisko päästi ilmoille kovan ulvonnan, joka hyysi veren. Se seisoi takajaloillaan, suurten nahkasiipien levittäytyessä täyteen mittaansa, jolloin ne olivat lähes kahden suuren miehen kokoiset, olento oli muutenkin valtavan kokoinen. Sen suuressa suden päässä oli kuusi laavan tavoin hehkuvaa ja polttavaa silmää, jotka pälyilivät ympärilleen tietämättä mihin siirtäisiväti katseensa. Suu aukeni paljastaen terävät torahampaat. Sen pitkä, kapea liskon häntä viuhtoi ilmaa piiskan tavoin ja liskon takajaloissa olevat kynnet kaapivat maata niiden alla. Olennosta oli vaikea sanoa, oliko se raivoissaan vai peloissaan, mutta iloinen se ei ollut. Se laski etupälänsä maahan ja vilkuili ympärilleen lähestulkoon vauhkona. Se ei selvästikkään pitänyt näkemästään, mutta ei myöskään hyökännyt heti kenenkään kimppuun, mutta se oli selvästikkin valmis raatelemaan jokaisen, joka oli käymässä sitä vastaan.

***

Lumi satoi maahan peittäeen alleen kaiken sen ruman harmauden, jonka syksy oli tuonut tullessaan. Se oli kuin side, jolla peitettiin haavat. Hän seisoi siinä katsellen tummaa, synkkää taivasta, jota valkeat lumihiutaleet täplitti. Sieltä täältä pilvien keskeltä pilkisti tähti, jos toinenkin. Hän oli kietonut kädet ympärilleen, kuin lämmittääkseen itseään, vaikka hänellä ei kylmä ollutkaan. Hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin eteläiset meret ja harteille kihartuvat hiuksensa valkeat kuin lumi. Hän näytti nuorelta, mutta tässä maailmassa moni oli oppinut sen, ettei mikään ole sitä, miltä se ensimmäisellä silmäyksellä näyttää.