People error | the Gazette, D fanfiction | K-15 Fantasy, drama | Prologi+1/?

Kadapesukarhu ylpeänä esittelee,
PEOPLE ERROR

Kirjoittaja: moi!
Beta: betalla en ole pyörittänyt joten sormet ristiin, että tää on tarpeeks vihreistä puhdasta teidän silmillenne.
Luvut: prologi + ainakin kymmenen osaa.
Fandom: the GazettE, D, Versailles, Dir en grey, MUCC jne... Vaikka mitä.
Tyyli: Fantasia, jännitys, fluff, romance, humor, drama, angst, death, hurt/comfort - kaikkea!
Paritus: Selvitä~?
Varoitukset: Mahdollisesti seksiä myöhemmissä osissa!!!. Varoitan jo etukäteen, että materiaali saattaa järkyttää nuorempaa väestöä ja herkkiä ihmisiä. Lisäksi mukana demoneita, vampyyreja, masokisteja ja sadisteja. Kidutusta (niin henkisesti kuin fyysisestikkin), tappeluita, sotaa ja pervoilua hyvinkin avoimesti. Kaikenlaista pikkupahaa, mutta en usko, että se teistä järkyttää suuresti ketään.
Disclaimer: Omistan tekstin ja idean, mutta miehet kuuluvat kaikesta metsästämisestä huolimatta itselleen. Nimi tulee gazen kappaleesta.

A/N: Noniin, tästä se sitten lähtee. Pitkä, pidempi, pitkin jatkoficcini, joka pyörii hyvin utopistisessa maailmassaan. Elämme planeetalla nimeltä Maa, kuitenkin, vaikka juoni onkin hieman epäuskottava ja täynnä toinen toistaan villimpiä hyypiöitä. Tosin, jos sivuutatte hetkeksi pois lohikäärmeet ja puhuvat kissat, saatatte löytää ficistä mielenkiintoisia persoonia ja juonen jopa :D Toivon kovasti, että te tämän kelpuutatte.

[ps. Yritin etsiä tietoa, saako tänne julkaista korkeamman ikärajan (k-18, johon tää on menevä) ficcejä. Jos ei, olisitko ystävällinen ja nykäisisit hihasta. Kun en ihan totta tiedä saako tälläistä julkaista haha :D)

Palkitsen keksillä ne rohkeat, jotka uskaltavat kommentoida.
(lue: ja murhaan raa'asti yöllä ne, jotka eivät >8D)


Prologi
Kylmät vesipisarat huuhtoivat autioituneita katuverkostoja, likaista maata, ikkunoita, jotka paljastivat takaansa vain tyhjän asunnon, ja orpoja, heikkojen sekä lahojen puiden varaan pystytettyjä slummiasuntoja. Suuret, rautaiset katupylväät kohosivat ylväinä suutelemaan valotonta, harmaata taivasta joka soi liikenneväylän ukkos- ja sadepilville. Paikoilleen jätetyt autot seisoivat yksinäisesti tienvarsilla ja naurulokkien ivallinen huuto kaikui ruostuneiden peltien päältä kauas satamaan asti.

Hylätty sopisi hyvin kuvaamaan tätä tasan vuosi sitten unohdettua ja tuhottua kaupunkia, joka oli rappeutunut muutamassa kuukaudessa ennätysmäisen nopeasti. Uusin maailmansota, joka oli syttynyt vuonna 2011 aivan varoittamatta, oli ajanut ihmiset pakoon kotikaupungistaan. Amerikkalaiset, jotka pyrkivät omistamaan tämän pienen kaupungin Japanin rajojen laitamilta olivat hyökänneet ja vallanneet kaupungin itselleen, mutta taistelunhuumassa tuhonneet sen asumiskelvottomaksi. Niimpä paikka oli päässyt raunioitumaan ja pahasti.

Maailmansota riehui kahden vuoden aikana kaaosmaisen paljon ja sen, sekä tuhoisien maanjäristyksien sekä siitä aiheutuvien hyökyaaltojen tappava yhdistelmä onnistui rikkomaan ihmisten väkilukua järkyttävän pieniin lukemiin.

Voimansa yhdistäneet Venäjä ja Amerikka olivat ajaneet muut maat valtansa alle jolloin alkoi todellinen valtataistelu. Ensin syttyi Amerikan sisällissota, joka karkasi käsistä täysin. Armeija ampui luotejaan omiensa rintoihin ja Venäjä koki aikansa tulleen. Se aseistautui Amerikkaa vastaan, päättäen ottaa itselleen koko maan herruuden ja katkaista yhteistyönsä Amerikkaan, joka joutuisi alistumaan Venäjälle. Siitä seurasi lisää hyökkäyksiä ja maiden sisäisiä sotia. Japani hyökkäsi myös Amerikan kimppuun, ja loppujenlopuksi maailmanväestöstä ei jäänyt jäljelle kuin kolmasosa jos sitäkään. Tämä pieni vähemmistö asuu pienissä elpyvissä kylissä siellä täällä suurta maailmaa – kaikki suurkaupungit olivat sodanjäljiltä asumiskelvottomia - ja yrittävät epätoivoisesti päästä jaloilleen.


Osa 1 - Hide and seek

Yksinäisen miehen askeleet kaikuivat tyhjän ja raunioituneen kaupungin seinistä takaisin tämän korviin. Sateiden ja tuulien rapistuttama maalipinta ja myrskyjen auki repimät ovet olivat kuin suoraan kauhuelokuvista eikä mustatukkainen, nopealiikkeinen nuorimieskään näyttänyt kovin luonnolliselta saati ystävälliseltä. Hänellä oli keskipitkät, mustat hiukset ja maata hipova nahkainen takki, jonka sisällä oli kaksi piilotaskua arvotavaroille ja yksi aseelle. Takin lisäksi hän kantoi nimeä Yuu Shiroyama, vaikkakin tahtoi itseään kutsuttavan Aoiksi.
Hänellä oli pehmeät, katseen lukittavat huulet, jotka paljastivat raottuessaan suuret kulmahampaat.

Aoi käveli eteenpäin pitkin askelein. Hän huokasi hiljaa ja kaivoi ryppyisen paperin pitkän nahkatakkinsa taskusta. Siihen oli raapustettu koukeroisin, epäselvin kirjaimin kaupungin nimi ja muita mahdollisia vinkkejä, joilla hän saattaisi löytää etsimänsä. Aoi rypisti paperin kasaan ja sulloi sen huolimattomasti takaisin taskuunsa potkien rapaista, hiekoitettua maata kengänkärjillään. Tummatukkaisen mieliala oli alhaalla. Mies oli väsynyt, nälkäinen ja katkera. Jo tuskaisan kuukauden ajan hän oli kierrellyt kaupungin laitamilla yrittäen nähdä vilauksen Amerikan hajaantuneista sotajoukoista, saadakseen kostaa isänsä kuoleman. Hän oli nähnyt turhaa vaivaa matkustaessaan rauhallisesta ja pienestä kotikaupungistaan keskelle helvetinmoista taloviidakkoa, joiden välistä kujat ja kadut mutkittelivat yhdistyen syrjemmällä laajaksi verkostoksi. Kilometreittäin suuria kerrostaloja, hylättyjä rakennuksia, kirkkoja, kouluja, kauppoja, ostoskeskuksia, jäähalleja, puistoja, kioskeja, museoita, rivitaloja, omakotitaloja, leikkimökkejä… Aoin teki mieli huutaa. Talojen aavemaiset, tyhjät ikkunat nauroivat pilkallisesti tumman hahmon lyyhistyessä maahan polvilleen.

”Jumalauta! Missä helvetissä te olette!?"
Vihainen huudahdus kaikui takaisin tyhjistä seinistä ja jossain, syvemmällä kuolleen ja hylätyn kaupungin ytimestä kuului käheää, soinnukasta naurua.
"Ketkä?"
Aoi jähmettyi paikoilleen. Ääni tuntui kuuluvan jokapuolelta. Miehen ylä- ja alapuolelta, vasemmalta ja oikealta, läheltä ja kaukaa.
"Etsin sotilaita!" mustatukka karjui viimein takaisin, kerättyään tarpeeksi rohkeutta suunsa avaamiseen.
"Omistat kauniit hampaat, kullannuppu", ääni jatkoi käkättäen. Aoi tuijotti pistävästi pimeyteen, muttei erottanut kaupunkihelvetistä mitään poikkeavaa, eikä kuullut ainoatakaan askelta. Sormet kohosivat nopeasti koskettamaan kahta suurta kulmahammasta pienen punan levitessä kasvoille suuttumuksesta.
"Mitä helvettiä!?"
"Punastuitko?" äänestä kuuli, kuinka puhuja hymyili.
"Turpa kiinni!" mustatukka vei käden nahkatakkinsa sisälle ja veti esiin aseen tietämättä mihin osoittaa. Joka puolella hän näki pelkkää tuhoutunutta kaupunkia - rauniouta - muttei vilaustakaan puhujasta, jonka mystinen ääni sai kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää.

"Missä olet?" tarkkojen silmien katse haravoi ympäristöä suorastaan tyrmistyneenä siitä, ettei havainnut vierasta haukankatseellaan.
"Toivoisin, että päälläsi."

Vampyyrin suu avautui, se käänteli päätään nyt silmittömän raivon vallassa ja puristi aseensa kahvaa kaksin käsin.

"Mitä helvettiä!?
"Innostuit selvästi ajatuksesta. Käykö auton konepellillä?"
"Mit-"
"Vaiko samettisissa lakoissani?"
"Mitä tapan sinut, kuuletko!? Tapan!"
"Tietenkin, kullannuppu", se nauroi.

Ja ääni katosi horisonttiin. Nauru kaikui hetken betoniraunioissa ja kuoli pois.

Aoi seisoi paikoillaan hiljaa ja osoitti aseella eteensä usean minuutin hiljaisuuden laskeutumisen jälkeen. Varmistuttuessaan ettei omituinen, selvästi yliluonnollinen se Jokin ollut enään hänen lähellään uskalsi tummatukka työntää aseen tuhahtaen takaisin takkinsa sisään.

Yhä tyrmistyneenä ja vihaisena toisen sanoista heteroksi itsensä vaikutellut vampyyri asteli eteenpäin hahmottaen pian kaupungin laitamilla muutaman pienen pellon ja joen takana korkean, vanhanaikaisen rakennuksen - ainoan joka näytti täysin vahingoittumattomalta tässä kaupungissa. Lähemmäs käveltyään hän hahmotti tornit, taivasta hipovan kupolisen katon ja hyvin keskiaikaisen kiviaidan. Kyseessä oli tavallisen, suuren talon sijaan valtava kartano, joka oli yksi kauneimmista Aoin näkemistä rakennuksista.

Ja sitten hän näki savua.
Vai näkikö?

Ajatus siitä, että näin tuhotun kaupungin reunamilla pystyisi elämään ilman minkäänlaista ruokakauppaa, satamaa, toria tai edes mustalaisen ruokavaunuja tuntui omituiselta. Miten kartanon asukkaat hankkivat elantonsa ja ruokansa? Metsästivätkö he ruokansa itse? Pellot olivat ainakin hoidetun näköiset ja täynnä kasvavaa, hyvää viljaa...



****


Pehmeän, samettipäällysteisen sohvan käsinojat olivat vuorattu tekokullasta, seinät notkuivat kuuluisien maalauksien taitavia piraatteja ja tekotimantit kimmelsivät kristallisessa maljassa leveällä, matalalla sohvapöydällä. Sen reunalla lepäsi Shogi-lauta ja sinisin, koukeroisin kuvioin koristeltu teekuppi. Talo oli koristeltu tekokultaan - loistavaan, oikeasti arvottomaan rihkamaan – valetimantteihin, keinotekoiseen silkkiin tai muuhun arvokkaaksi tekaistuun halpatuotteeseen.

Huoneet olivat toinen toistaan korullisempia ja kultaisempia. Olohuoneessa paloi kullattu takka, ja suuressa akvaariossa sivummalla uivat pienet lajiltaan ennennäkemättömät ja omituiset kalaolennot. Lipastot olivat pullollaan väärennettyä rahaa, lähinnä seteleitä vaikka löytyi joukosta pari kourallista kolikoitakin.

Ruoka nautittiin suuressa koristeellisessa hallissa hopeisilla ruokailuvälineillä nauttien pehmeän silkkimaton tunteesta jalanpohjaa vasten ja kauniista maisemista värillisen ikkunanlasin läpi.

Kartano oli vanhanaikainen, tornihuippuinen rakennus, jossa oli kolmiomaisia, värilasisia ikkunoita. Se muistutti hieman kirkkoa rakenteeltaan ja koristeellisuudeltaan. Tässä itsekeskeisessä, ylikoristellussa kartanossaan eli muuan tiedemies, Kouyou Takashima, tutummin Uruha.

Hän oli hulluine kokeiluineen onnistunut korvaamaan puolet geeneistään eläimen geeneillä, joka teki miehestä paljon voimakkaamman ja antoi useita, ihmisille täysin käsittämättömiä taitoja ja mahdollisuuksia. Muuntautumiskykynsä avulla hän oli onnistunut karkaamaan useista kiperistä tilanteista ja pelastautumaan kartanoonsa piiloon riehuvalta maailmansodalta.

Mies ei tahtonut ottaa osaa tai arpaa ainoaaseenkaan taistoon, ellei kyse ollut hänen hengestään. Uruhan päivät olivat siis kieltämättä pitkäveteiset palvelijaväen seurassa. Hän kaipasi lähempää kontaktia, ihmisparan, jolla leikkiä ja tyydyttää mielihalunsa.

Pian hän kohosi pystyyn virnistäen, pudisteli ajatukset päästään ja harppoi pitkin askelein kohti kupolikattoista ruokatilaa.

"Yukke!" mies karjahti tylysti istuutuen pöydän ääreen paikalle, josta näki hyvin ikkunan avaaman maiseman; pellon, joen ja pitkän, metsään asti johtavan soratien. Hiuksensa tasaisesti leikannut, vaaleahiuksinen mies käveli paikalle kumartaen ja vapisi. Hän tuijotti suoraan eteenpäin, piti kädet vasten kylkiään ja nielaisi.
"Kyllä herra?"
"Tuo minulle lasi Chateau Moutonia. Vuosilukua 1945, mikäli löytyy."
"Löytyy kyllä, herra Takashima. Tuon heti", Yukke kumarsi nöyrästi ja poistui väkinäisesti peruuttaen hunajahiuksisen kylmähkön katseen alta.

Uruhan katse siirtyi värilasiseen ikkunaan ja mies hätkähti huomatessaan tumman hahmon kaupungin laitamilla. Virne levisi syvänä ja leveänä kapeille huulille miehen vislatessa kevyesti.

"Kullannuppuni, arvasin, että osaat perille."

Kevyt, kehräävä ääni vapautui miehen huulien lomasta tämän tuijottaessa värilasisen ikkunan läpi Aoin etenemistä kohti kartanoa. Yukke toi lasin ja pullon keittiöstä ruokahuoneeseen, kaatoi punasävyisen juoman lasiin etikettejen mukaisesti ja ojensi sen johtajalleen nöyrästi kumartaen. Hän tuijotti kulmiensa alta Uruhan suorastaan nälkäistä katsetta ja värähti.

"Näetkö tuon miehen, Yukke?"
"Kyllä, herra."
"Olen valloittanut hänen sydämensä viikossa."

Yukke tuijotti epäröiden johtajansa kimaltavia silmiä, jotka suorastaan hehkuivat tuijottaessaan ulos hämärään.

"Kyllä, herra", hän vastasi lopulta tyhjästi, kuin uudelleen ja uudelleen soitettava levy. Hän ei omistanut kieltävää vastausta, myötäili, mukaili ja nöyristeli - ja niin Uruha sen halusikin.

"Ja sillä tarkoitan tietenkin sitä, että tuo mies on viikossa sängyssäni, tajusithan sen?"
"Kyllä, herra. Tajusin", Yukke vastasi taas samalla äänenpainolla ja kumarsi pikaisesti.

Uruha hymähti hieman, maistoi juomaansa ja riisti katseensa ikkunasta kävellessään kohti ovea.

"Onko peto irti?"
"Kyllä. Se on metsässä, herra. Kutsunko sitä?"
"Ei tarvitse. Otan yhteyden telepaattisesti."

Yukke seisoi paikoillaan ryhdissä, kunnes toisen selän kadottua näköpiiristään istahti huokaisten pöydän reunalle ja heilutteli pitkästyneenä ja huojentuneena jalkojaan. Hän inhosi työtään. Hän inhosi tätä kartanoa. Hän inhosi petoa ja etenkin Uruhaa.

Askeleet kaikuivat kivisellä käytävällä ja pian kapea käsi kiertyi lohduttaen miehen vapisevien hartioiden ympärille ja sormi piirsi rintakehälle pienen sydämen. Se oli Tatsurou.

"Älä huoli, Yukke. Joku päivä me vielä lähdemme, lupaan sen", hän hymyili tilanteeseen nähden liiankin iloisesti. Hymy ei ollut aito, ja Yukke tiesi sen aivan yhtä hyvin kuin Tatsurokin.


***

Uruha murahti vaimeasti ja asteli ripeästi pitkää kivistä käytävää pitkin rappusille joille oli levitetty suuri, punainen samettimatto. Se mukaili korkeita askelmia ja rappusten muotoja. Hän vilkaisi sivusilmällään kartanon entisten omistajien muotokuvien jonoa, joka alkoi rappusten alapäästä aina ylös yläkerran ensimmäisen huoneen ovelle asti. Toinen toistaan viekkaamman näköiset silmät pistivät esiin maalauksista ja vahtivat tarkasti miehen liikkeitä tämän hyppiessä porras kerrallaan kohti yläkertaa. Ylös päästyään hän suuntasi käytävän päähän makuuhuoneeseen, joka oli kutakuinkin ruokahuoneen yläpuolella, ja avasi parvekkeelle vievän oven. Mies nojautui kaiteeseen ja sulki silmänsä keskittyen.

"Tora?" hento kuiskaus ei rikkonut hiljaisuutta kuin hetkeksi. Ääni kulki syvälle metsään, tavoitti pedon kolmiomaiset, teräväkärkiset korvat ja tunkeutui sen alitajuntaan. Kuiskatut käskyt vapautuivat huulien lomasta kelluvaan ilmaan, iskeytyivät olennon mieleen ja saivat sen kuuntelemaan, mitä herrallaan oli sanottavana.


~*~


Aoi asteli eteenpäin ja pysähtyi kahden pellon välissä kulkevan joen sillalle. Katse osui vedenpintaan ja sai tummatukan irvistämään tyytymättömänä sekaiseen ulkonäköönsä.

"Hiukset..." mies tuhahti yrittäen asetella tummia, likaisia hius-suortuviaan jonkinlaiseen kampaukseen, mutta ilman lakkaa - jota ei valmistettu, sillä sille ei maan köyhyyden vuoksi ollut ostajia - se ei pysynyt kasassa. Sää oli hyvä, aurinko oli laskenut tunti sitten ja lähellä taisi olla meri tai järvi, sillä miehen pään yläpuolella kaarteli mustapäisiä naurulokkeja.

Aoi huokasi, nojautui sillan kaiteeseen ja kuunteli hiljaisuutta, kun vesi ryöppysi ja kupli eteenpäin loivaa alamäkeä pitkin. Muuten rauhallisen ja haudanhiljaisen äänettömyyden rikkoi kuitenkin pian uhkaava, matala murina miehestä katsottuna vasemmalta.

Koira, hän ajatteli, mutta säpsähti rajusti ja totesi olleensa väärässä käännähtäessään terävästi kohti keltasilmäistä otusta.

"Hyvä luoja..."

Hänen koiraksi luulemansa eläin oli yliluonnollisen suuri, lähes karhun mittoihin kasvanut villisusi. Sen silmät kiiluivat hullusti hämärässä illassa ja matala murina ilmaisi, ettei petoeläin ollut kovin iloisella tuulella. Eläimen turkki oli hopeanhohtoinen, harmaa, lukuunottamatta oikeaan reiteen piirrettyä punaista kuviota. Aoi siristi silmiään, mutta kyseessä ei ollut yksikään hänen tuntemista merkeistä tai logoista.

Susi astui askeleen lähemmäksi ja kohotti häntänsä määrätietoisesti ylemmäksi miehen kallistaessa kaunispiirteistä päätään kuin yrittäen lukea eläimen mielialaa. Kun se paljasti hampaitaan ja haukahti koiramaisesti Aoi oli kutakuinkin sataprosenttisen varma, että susi aikoisi hyökätä. Hän pysyi paikallaan.

Keltaiset silmät välähtivät kuin varoittaen, kun susi kohotti päätään kohti taivasta ja ulvoi. Mustatukka otti askeleen taaemmas, muttei uskaltanut paeta. Susi saattaisi olla häntä nopeampi.

Ulvontaa seurasi piinaava hiljaisuus, kun eläin tuijotti häntä läpitunkevilla, keltaisilla silmillään tauotta ja murisi jos Aoi liikahti hiemankin.

"Istu." Terävä käsky halkoi ilmaa ja Aoi vetäisi säikähtäneenä henkeään. Valtava susiolento laski takapuolensa maahan ja luimisti korviaan alistuvasti paikalle saapuneen blondin huokuvalle auktoriteetille.

Aoi räpäytti silmiään ja tunsi olonsa pieneksi niin vaikutusvaltaisen ihmisen lähellä. Ja ennenkaikkea hän oli hämmenttynyt mistä blondi oli yllättäen tullut? Hän ei ollut kuullut ainoatakaan askelta...

"Iltaa", matalan charmikas ääni kehräsi pehmeästi ja suden takaa astui lähemmäs mies, joka piteli kevyessä otteessaan viinilasillista.

"I-iltaa?" Aoi sulki nopeasti suunsa piilotellakseen vaaleita kulmahampaitaan ja yritti hahmottaa, missä oli kuullut hunajahiuksisen äänen aikaisemmin.

"Olen Kouyou Takashima", Uruha hymyili väkinäisesti sekä hillitysti ja ojensi kättään.
"Yuu Shiroyama", Aoi vastasi tarkastellen varovasti miehen rikasta olemusta.

Hunajahiuksinen laski kätensä suden rintakehälle ja rapsutti sitä hieman. Hän siemaili hienostuneesti viinilasistaan ja tarkkaili Aoita lukulasejensa takaa. Mustatukka värähti ahdistuneesti läpitunkevan katseen alla ja käänsi päätään kartanoa kohden.

"Asutko sinä tuolla?" Aoi kysyi avaten suutaan mahdollisimman vähän jottei paljastaisi hampaitaan ja säikyttäisi pohattaa luotaan. Turha pelko se kuitenkin oli, sillä kyseinen blondi oli nähnyt vampyyrin hammaskaluston aikaisemmin samana päivänä.

"Asun", Uruha hymyili hieman.
"Haluatko tulla sisälle? Näytät olevan pahasti suihkun tarpeessa."
"Kyllä kiitos", Aoi mumisi punastuen. Hän todella häpesi likaista ulkomuotoaan, jossa näytti pikemminkin maanpakolaiselta kuin omalta itseltään. Suihku tekisi terää.
"Menkäämme sitten?" Uruha hymyili kissamaisesti lipaisten ylähuulensa kaarta. Nälkäinen, villi katse kulki pitkin tummatukan vartaloa ja kuvitteli tämän ilman vaatteita samettisen päiväpeittonsa päälle. Aoi ei kuitenkaan tajunnut katsetta uupumukseltaan vaan käveli kankeasti ja väsyneenä kohti suurta rakennusta.

Tuuli ulvoi puiden holvimaisessa latvustossa, ja joka askeleella kohti tornihuippuista rakennusta Aoi saattoi itseään lähemmäksi kohti kohtaloaan.


***

Kaukaa kukkulalta kuului huuto, kun jenkkisotilaiden kärjessä laukkaavien hevosien selässä olevat miehet nostivat kädet suunsa ympärille ja kiljuvat sotilaisiinsa vauhtia.

"Isänmaan, neljänkymmenen tähden ja punavalkoraitojen puolesta!" edellä kulkevan hevosen selässä oleva mies karjui ja kohotti miekkaa pitelevää kättään. Tuliaseita ei ollut tästä joukosta kenelläkään. Molemmilla osapuolilla oli kärsinyt, mutta vahvamielinen prikaatti ilman ilmavoimien tai tykistön tukea. Hevosmiehiäkään ei ollut paljoa. Amerikalla kolme - joista yksi oli saattamassa sanaa toiselle lähimailla kiertelevälle prikaatille - ja Japanilla kaksi.

"Ei vankeja, tappakaa kaikki!" Toisella ratsumiehellä oli oktaavin korkeampi ääni ja suurikokoisempi hevonen. Asagin silmiin ne molemmat vaikuttavat lusitanianhevosilta.

"Hide-zou, minun merkistäni!" mustatukka huusi metsään piiloutuneille joukoilleen ja seisoi viiden luottomiehensä kanssa pellon laidalla.

"Hai, shōgun!" vastaus huudettiin vahvalla, jykevällä äänellä metsän siimeksistä kun japanilaismiehet kapusivat puiden oksille, kävivät makaamaan puskien taakse ja ottivat itselleen hyvän ampuma-aseman. Jokaisella oli pitkävartinen yumi ja nuolia riittämiin.

Edellä kulkevien ratsumiesten miekat olivat ilmassa. He etenivät huutaen, keräten rohkeutta toistensa pelosta ja paniikista. Tämä olisi viimeinen kohtaaminen. Prikaatikenraalia, isommalla hevosella kulkevaa korkeaäänisempää miestä kadutti matkaan lähettämänsä viestinviejä. Kolmannesta ratsusta olisi ollut hyötyä taistelussa.

"Kenraali, taistelemmeko ratsain?" Rick huusi pysäyttäessään korskuvan hevosensa noin kahdenkymmenen metrin päähän viidestä japanilaismiehestä. Prikaattikenraali pudisti päätään ja hoputti hevostaan eteenpäin.
"Meihin on vaikeampi osua, jos olemme näin."

Nuorempi nyökkäsi, iski ratsunsa kylkiin ja eteni toisen mukana viimeisetkin metrit umpeen.

"Punavalkolipun puolesta! Amerikalle, Amerikalle!" ja miekka sivalsi ilmaa vai muutaman tuuman päässä vaaleahiuksisen sotilaan, Ruizan, kasvoista. Blondi sähähti, iski vastaiskunsa hutiin ja peruutti kompuroiden muutaman askeleen. Jenkkejen sotilaat juoksivat kohti taistelutannerta epäröiden. Missä olivat loput Asagin prikaatista?

"Se on väijytys, väijytys!" yksi joukon etupäässä juoksevista sotilaista huusi, muttei saanut pysäytettyä raivon sumentamin silmien juoksevia kumppaneitaan. Prikaatti eteni miekat käsissään ja varusteet kilisten kohti japanilaisia.

"Oletteko te kuuroja!? Se on väijytys!" Huuto hukkui muun metelin alle.

"America! America! America!"

Asagi veti katanallaan viillon nuoremman ratsumiehen olkapäähän, loikkasi kauemmaksi väistäen näin vastaiskun ja huusi niin kovaa kuin jaksoi;
"Nyt!"

Jenkit olivat juuri ehtineet taistelutantereelle, kun lehtien lomasta suhahti. Nuolisade onnistui odotettua paremmin; se surmasi jopa kuusi yhdysvaltalaista sotilasta ja haavoitti neljää. Hurrausten huuto kaikui metsästä ja jousimiehet heittivät yuminsa, tarttuivat katanaan ja lähtivät lähitaistoon.

Voitto oli jo heidän.

"Onnistunut nuolisade, Hide-zou. Hienoa työtä", Asagi kehräsi tyytyväisenä heilauttaen voimakkaasti katanaansa. Voimakas lyönti miekan kärkeen sai jenkin irrottamaan vahingossa otteensa. Hide-zou hyppäsi mukaan leikkiin ja iski katanansa sotilaan alavatsaan, veti ulos sekä iski hänet kyynärpäällään kanveesiin. Mitä varmemmin isku oli turha, sillä sotilas ei olisi kyennyt taistelemaan aukko vatsassaan.

Amerikkalaisten prikaatikenraali oli lievässä shokissa. Hänen joukkonsa haihtuivat kuin ilmaan japanilaisten miekkamiehien tieltä. Heille oltiin opetettu armeijassa kuinka käyttää asetta, mutta miekan kanssa he olivat vain säälittäviä, huitovia idiootteja, jotka eivät onnistuneet kuin haavoittamaan kohdettaan. Kaikki paitsi Kevin. Ruskeatukkainen ja -silmäinen sotilas osasi käyttää katanaa, tavallista miekkaa, jousia sekä useita ampuma-aseita. Hän oli tappanut lähitaistelussa jo kaksi japanilaista.

"Tsunehito, ushiro!" Huuto raikui, kun Hide-zou kumartui nappaamaan pellon laidalle heittämänsä yumin. Huudettu kääntyi ympäri liian myöhään. Kevinin miekka viilsi syvän viillon tummatukkaisen reiteen ja sai tämän parahtamaan kivusta.

"Saamari", Tsunehito kirosi ja menetti tasapainonsa. Jenkki tuhahti halveksien ja sylkäisi maahan verta - hänen kasvoihinsa oli lyöty.

"Nyt kuolet, vinosilmä!"

Nuoli suhahti ilmaan kohti Keviniä, mutta tuulen vuoksi ei osunut kohteeseensa. Rintakehän sijaan pronssinen terä upposi jenkkisotilaan olkapäähän ja sai tämän horjahtamaan taaksepäin. Tsunehito kompuroi pystyyn ja yritti epätoivoisesti nilkuttaa karkuun yhdysvaltalaisen suklaasilmän tappavilta lyönneiltä. Miekka heilahti ilmassa uudellen, lävisti paitaa, Tsunehiton olkapäätä ja hieman paljasta käsivartta saaden japanilaisen horjahtamaan uudelleen. Hide-zoun ampuma nuoli lensi taas ohitse, mutta tällä kertaa ei haavoittanut jenkkiä lainkaan. Kyyneleet valuivat ja raidoittivat vanansa miehen poskille ja kädet tärisivät liikaa pystyäkseen kunnolliseen suoritukseen.

"Luoja, Tsunehito!" Hide-zou parahti, ampui viimeisen nuolensa, joka onnekseen osui amerikkalaisen käsivarren taipeeseen ja sai tämän irrottamaan otteensa miekasta. Tsunehito pyörähti kauemmaksi, muttei onnistunut väistämään voimakasta potkua joka tyhjensi hapen hänen keuhkoistaan ja sai silmät rävähtämään auki.

"Hide... Hide-zou", hän kähisi purren hampaitaan yhteen silkasta tuskasta. Jenkki tuhahti kumarruttuaan Tsunehiton ylle ja alkoi puristaa toisen kurkkua kaksin käsin. Nuorempi ja paljon hentorakentaisempi mies potki, löi ja raapi päästäkseen vapaaksi raudanlujasta otteesta.

Hide-zou oli ryntäämässä apuun kunnes joutuikin vastakkain amerikkalaisen prikaatikenraalin kanssa. Hän oli ilmeisesti menettänyt ratsunsa ja ottanut paljon osumaa. Haava otsalla vuoti verta, huuli oli auki ja useat katanoiden viillot tahrivat hänen vaatteensa vereen.

"Sinä..." kähisevä, tuskainen parahdus kuului vain vaivoin muun mellakan yli.
"Minä mitä, jenkkipaska?"

Katanaa ojossa pitävä Hide-zou säpsähti kun vaaleahiuksinen mies yllättäen menetti tasapainonsa ja kaatui. Kenraali kärsi mitä ilmeisimmin verenhukasta, joten Hide-zou teki tehtävänsä; käänsi vartalon selälleen ja viilsi auki kurkun tappaakseen hänet. Sotilaiden huomattua tapahtuman he alkoivat perääntyä. Ensin muutama, lopulta kaikki paitsi Ruizan kimpussa väsymättömästi taisteleva entinen pilotti ja Tsunehitoa kuristava Kevin.

"Hide-zou!" Tsunehito kähisi ja kiemurteli Kevinin otteessa kuin keskeltä katkaistu mato. Hän haukkoi henkeään ja puski toista kauemmas itsestään mutta raudanluja ote ei antanut myöten. Mustatukkaisen silmät alkoivat hiljalleen valua kiinni ja kädet laskeutua kylkien vierelle. Hide-zou puski itseään ihmismassan läpi päästäkseen avuksi, mutta joku kerkesi onneksi ennen häntä.

Harmaalla englantilaisella täysiverisellä ratsastava Hiroki sivalsi katanallaan pitkän viillon Kevinin selkään ja sai tämän irrottamaan otteensa huutaen.

"Hoi, jenkkipaskiainen", ivaava ääni nauroi.
"Aika lähteä kotiin, eikö vain, kaveri?"

Sotilas yritti hädissään tyrehdyttää haavansa vuotoa samalla kun Hide-zou laskeutui itkien Tsunehiton vartalon vierelle.

"Luoja, hengitä. Ole niin kiltti ja hengitä", hän kuiski hiljaa ja huomasi suureksi onnekseen rintakehän alkavan kohoilla. Onnenkyyneleet valuivat vuolaasti pitkin poskia ja leukaa miehen silitellessä rakkaansa hiuksia.

"Hoi, Hide-zou, tapanko tämän kusipään?" Hiroki käkätti ratsastaessaan maassa läähättävän Kevinin ympärillä.
"Tee ihan mitä lystäät", ruskeatukkaisen vastaus oli lyhyt ja tyly, mutta siinä tilanteessa varmasti ymmärrettävääkin.
"Tapa se", Asagi asteli esiin verta vuotavana ja irvistäen.
"Tuo homo viilsi haavan käteeni."
"Kyllä Asagi-sama", Hiroki hymyili kumartaessaan, nykäisi hevosensa päitsistä niin, että se kohosi takajaloilleen ja iski etusensa suoraan Kevinin vatsaan. Jenkkisotilas ulvoi kivusta, puristeli vapaaksi kavioiden alta muttei kyennyt liikkumaan. Hiroki loikkasi sulavasti kuin kissa ratsunsa kyydistä ja asetti katanansa Kevinin kurkulle.

"Kauniita unia, kultakutri."

Ja taistelun voitto oli heidän.



****

Huhuhu, tää on joskus kauan sitten kirjoitettu osa, joten ei mielytä mua niin paljoa kuin voisi. (Julkaisen tätä finissä jo luvussa 5, eikun neljä... Miten se meni?) Toivottavasti teille kuitenkin kelpaaaa.

Ja nyt, comment-tummy is roaringgg for hunger.

Selvennyksiä
- Shogi on shakkia muistuttava lautapeli, joka on kehittynyt Japanissa
- Ratsusotilas huutaa neljästäkymmenestä tähdestä, vaikka nykyajan yhdysvaltojen lipussa on viisikymmentä tähteä. Tähdet kuvastavat osavaltioita, joten idea piilee siinä, että Amerikka on menettänyt sodassa noin kymmenen osavaltiota ja siksi tähtiä on enään neljäkymmentä. Got it?
- Lusitanianhevoset ovat lämminverisiä ja väriltään yleensä kimoja. Amerikka käytti niitä aikoinaan sotaratsuina.
- Katana on japanilainen kahden käden lyömämiekka.
- Prikaati on nykyaikaisessa armeijassa pienin joukko, joka kykenee itsenäisesti suorittamaan sotatoimen. Sen kokoonpanoon kuuluvat kaikki itsenäiseen toimintaan tarvittavat joukot.
- Shogun = kenraali
- Yumi on japanilainen pitkäjousi
- Ushiro = taakse sijoittuneena, taka-alalla, taustalla.
- Yksi tuuma on 2,54 senttimeriä.

Juuh, kyllä tälläsiä mun puolesta saa julkasta :3 Tuskin noi pienemmät kävijät mitään traumoja saa. Mulle ihan sama mitä tekevät kunhan ei tee mitään sääntöjen vastaista.