T: My Sweet Shadow (1. osa 26-01-2011)

Joo huomenta vaan, ihmiskunta. tän tarinan saatatte bongata myös goSusta, joten siellä kirjottajana toimin myös minä, oon kiero ja julkasen kahes paikas kerrallaan. No ei siinä mitää, epäihän kielletä laissa.

Nimi: My Sweet Shadow (In Flamesin kappale)
Kirjoittaja: Dead Carolina aka JENNIPASKIAINE.
Bedaaja: Ei bedausta, eli kirjotusvirheitä saattaa olla. WordPad ei oikei pelaa :<
Paritus: Fail, ei paritusta. Mä en osaa.
Ikäraja: S (eli sallittu.)
Genre: Ömrasd. Ei valittavissa olevaa genree, saattaa heittää angstiks jossai vaihees mut joo hmm.
A/N: Eli siis päähenkilönä toimiipi RIKU JOKELA joka on seiskalla. Tai siis siirtyny just seiskalle. Olevinaan niin emo että oksat pois. Siis yrittää olla, ei kuitenkaa taida onnistua. Se jää nähtäväks. Tulevaisuudessa sit pukkaa toinenki päähenkilö jonka henkilöllisyys on jopa mulle vielä hiukan hakusessa, Kommentoikaa juukus niihä? :3 en lupaa mitää laadukasta, uskokaa mua. Ja luvut saattaa olla monille aika lyhyitä :'D MUTSIIS osa 1, samalla nimellä kun goSussa.
ps ekassa luvussa ainakin näin alussa on sana 'pentagrammi' jota useimmat nuoret eivät tiedä, minä kyllä. Muttajuu liittyy satanismiin mutta se ei tarkoita että Riku olisi satanisti tai että kukaan olisi. Sellaisia ihmisiä on, muttei tässä tarinassa. Sana mainitaan vain koska yksinkertaisesti Rikun tekemät tähdet näyttävät hämäävästi pentagrammeilta. fail oli pakko laittaa ettette saa musta väärää käsitystä. Vaikka ei se väärä käsitys ketään tappais, ei oo kauhee kaukana todellisuuuuu... eiku mitä.

LUKU 1
Sydän. Sydän. Sydän.
Tähti. Vai onks toi pentagrammi?
Ei, kyl se on tähti.
Okei, sydän. Sydän. Sydän.
Sutattu sydän.
Näyttää iha HIMin logolta, näin joskus telkkarissa.
Niinsiis.
Sydän. Sydän. Sydän. Pentagrammi.
Eiku siis tähti.
Sydän. Sydän. Sydän. Pentagrammi.
Toi oli pentagrammi, ei tähti.
Miks mä piirtelen tämmösiä?

Virne huulillani tanssien kynäni piirteli kuvioita jonkin paperilapun yläreunaan. Tai ei minkä tahansa paperilapun, edessäni nimittäin komeili lukuvuoden ensimmäinen ruotsinkoe. Okei, koko elämäni ensimmäinen ruotsinkoe. Pienessä mielessäkään ei tietenkään ollut käynyt luoda edes pienen pientä katsausta paperin yksinkertaisiin sanoihin, jotka jopa pikkulapsi olisi tiennyt. Ruotsalainen pikkulapsi, korjaan.
Aivan, ketään ei kiinnostanut mikään ruotsi. Englantia sen olla piti, silloin oppikin jotain mielenkiintoista. Ja oli ihan mukavaa suomennella oman huoneen seinien sisällä mahtavien kappaleiden lyriikkoja, siksi englanninkieli oli niin käytännöllistä.

Sydän. Sydän. Sydän.

Koko luokka oli hiljaisuuden täyttämä. Korviini kantautui vain ja ainoastaan vierustovereideni kynien hiljainen tanssi valkoisilla papereilla. Mutta edessäpäin joku sotki paperiaan. Sotkijan kynän liike oli pitkää ja nopeaa, erilaista kuin kirjoitus. Aivan kuin hän olisi yrittänyt muuttaa valkoista paperia mustaksi lyijykynänsä avulla?
Nostin katseeni kuin ohimennen edessäni istuvan henkilön selkään. Edessäni istui tyttö, pää täynnä erivärisiä hiusvärejä ja tuolin selkänojalla lepäsi musta bändihuppari. Kaiketi Alesanan, jos en väärin tunnistanut.
Olin viettänyt aikaani uudessa luokassani niin vähän etten tunnistanut lähellekkään kaikkia luokkalaisia nimeltä. Sateenkaarenväriset hiukset omistavan tytön nimi alkoi kaiketi K-kirjaimella, mutta ei tällä nimimuistilla sitä paljoa muistettu.
Käänsin päätäni hiukan vasemmalle, eli henkilöön joka istui Sateenkaaritytön vieressä. Pojalla oli hieno hiustyyli, kai se hieroi päivät pitkät sormiaan päänahkaan niin sai puhtaatkin hiukset näyttämään rasvaisilta ja likaisilta. No, omaperäinen mutta samaan aikaan hieno hiustyyli. Kai sen nimi oli joku Miko, jotain sellaista ainakin muistelisin. Fanitti jokaiseen suuntaan jotain ihmeen tekno-musiikkia ja räppiä. Sen musamaku oli karsee.
Pääni kääntyi vielä hiukan vasemmalle ja yhtäkkiä tuijotinkin meidän ryppyisen ruotsinopettajan silmiä. "No mutta herra Jokela, aiotkos kauankin tuijottaa Mikon hiuksia?" mies kysyi ja kohotti silmiinpistävästi paksusankaisia silmälasejaan. Koko luokka kääntyi katsomaan minua ja jokaisen luokassa olevan kahdenkymmenen viiden oppilaan kasvoilta paistoi virnistys ja vahingonilo. Vaatteiden kahinaa kuului suunnasta ja toisesta, mutta kun opettaja muistutti, että aikaa kokeen tekemiseen oli jäljellä enää pari minuuttia, vaatteet kahisivat jälleen ja katseet minusta katosivat.
Katsoin melkein tyhjää paperiani orvosti ja huokaisin. Ei hätää, jos en tehnyt tätä koetta nyt hyvin niin voisin petrata seuraavaan kokeeseen kunnolla.
Lupauksia, jotka eivät koskaan täyttyisi.
Huokaisin uudestaan ja tartuin lyijytäytekynääni. Ehkä jos kirjoittaisin muutaman 'Minä olen..'-lauseen paperiin, nostaisin odotettavaa numeroani nelosesta edes neljään ja puoleen. Ainahan yritys palkitaan, eikö?
Kauaa en kuitenkaan ehtinyt jahkailemaan lisää yksinkertaisia lauseita kun jo kello välitunnille soi. Katsahdus pustareunuksiseen vehkeeseen seinällä kertoi, että edessä oli kaksoistunti historiaa, eli murha mulle. Ei kukaan jaksanut kahta tuntia juttua jostain.. Jostain Toisesta Maailmansodasta.
Nappasin laukkuni selkäni takaa maasta ja lähdin kuljettamaan miltei tyhjää koepaperia opettajan pöydälle. Rusinannäköinen mies mulkaisi mua pahasti varmaan sentinpaksusten sankojensa yli ja kuulin sen nenästä jonkinsorttista tuhisevaa ääntä. Kun tiikerit murisi niin tämä mies tuhisi.
Astuin ulos luokasta viimeisten joukossa ja oven takana oli joitakin fruittareita odottamassa jotakin. Tai jotakuta.
"Ootko sä Riku?" kaikkein pisin niistä kysyi ilkeästi virnistellen multa kun kolme muuta sen takana hihitti hysteerisesti. Osasko pojatkin hihittää? Vastasin kuitenkin myöntävästi, olihan nimeni Riku. Ei siinä olisi edes pieni valkoinen valhe auttanut, tyyppi varmasti tiesi että olin Riku mutta tarkisti vain asian.
Pitkän, varmaan kaksimetrisen pojan takaa astui esiin hiukan pyöreämpikasvoinen poika hymyssä suin. Poika, jota Lihapullaksikin olin kuullut kutsuttavan, käänsi päänsä kavereihinsa kuin keräten voimia ja aloitti sitten kysymyksensä. "Ooksä semmone emo niinku leffois et teet itsarin kun saat kokeesta nelosen?" poika kysyi kuin kettuillakseen.
Ilmeeni oli varmasti aika tyrmistynyt. "Nosiis... Emo. Se voidaan käsittää aika monella tapaa", aloitin ja vaihdoin laukkuni puolta vasemmalta olalta oikealle, "mutta ei, en oo. Ei mul meinaa lapsia ole."
Lihapullan naama venähti kuin olisi kuullut maailman huonoimman vitsin, sitten koko fruittarilauma alkoi hörisemään omalla omituisella tavallaan. Poikalauma oli rasittava, mitähän ne ajo takaa? Tätä kuitenkaan pidempään pohtimatta ohitin miltei lattialla kaksinkerroin nauravat miespuoliset pissikset ja suuntasin kohti historianluokkaa. Okei, ehkä kohti kuolemaa, miten sen nyt ottaa.